Yhdistyneet kansakunnat ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen tulevaisuus
Arvoisat Maanpuolustuskurssiyhdistyksen jäsenet,
Hyvät naiset ja herrat,
On ilo ja kunnia pitää Max Jakobsonin nimikkoluento tässä arvostetussa seurassa.
Jakobson oli Suomen merkittävimpiä kansainvälisiä vaikuttajia. Hän seurasi maailmanpolitiikkaa ja osallistui sen muovaamiseen. Hänen elämäntyönsä kytkeytyi läheisesti Suomen kansainväliseen asemaan ja pienen maan mahdollisuuksiin toimia rakentavasti muuttuvassa maailmassa. Jakobson ymmärsi suurvaltojen merkityksen ja korosti Suomen omaa toimijuutta. Hänen ajattelunsa yhdistelmä – realismi ja Suomen omaehtoinen toiminta – tuntuu edelleen ajankohtaiselta.
Hyvät kuulijat,
Maailma on entistä enemmän epäjärjestyksessä eikä Yhdistyneet kansakunnatkaan näytä saavan asioita kuntoon. Tottahan se on.
YK on jäsentensä summa. Kyllähän järjestön historiassa on ollut vaikeita aikoja, mutta nyt yhteistyötä tarvittaisiin entistä enemmän. Aseellisia konflikteja on eniten sitten toisen maailmansodan ja globaalijärjestelmäkin näyttää muuttuvan yhä selvemmin multipolaariseksi mutta ei samassa tahdissa multilateraaliseksi.
Yhdistyneillä kansakunnilla on alusta alkaen ollut kaksinainen tehtävä: rauha ja kehitys.
Turvaneuvoston tehtävänä on ollut nimenomaan rauhan vahvistaminen ja konfliktien ratkaisu. Eri jäsenmaat voivat pyrkiä määräaikaisiksi vaihtuviksi jäseniksi kuten Suomen tavoitteena on vuonna 2027.
Turvaneuvoston pysyvät viisi jäsentä ovat toisen maailman voittajavaltiot, joilla on veto-oikeus, jolla ne voivat estää päätöksenteon. Heillä voi siis katsoa olevan myös muita suurempi vastuu. Nykyisin veto-oikeuden käyttäminen näyttää olevan aikaisempaa tavanomaisempaa ja sitä käytetään myös konflikteissa, joissa kyseinen maa on itse osallisena.
Kuluneet 80 vuotta ovat myös muuttaneet paljonkin sekä voimatasapainoa että yleistä käsitystä sen mukaan rakennettavasta päätöksenteosta. Suomen presidentti Aleksander Stubbin tekemä ehdotus sääntömuutoksesta, jonka mukaan Afrikalle ja Latinalaiselle Amerikalle annettaisiin pysyvästi kaksi paikkaa ja Aasialle yksi paikka lisää turvaneuvostoon, vastannee enemmistön kantaa. Uusille pysyville jäsenille ei kuitenkaan annettaisi veto-oikeutta. Nykyisten pysyvien jäsenten veto-oikeutta rajoitettaisiin siten, ettei vetoa saisi käyttää konflikteissa, joissa on itse osallisena.
Miten muutosehdotuksen voisi ennustaa menevän läpi? Oma arvioni on, että afrikkalaiset näyttävät olevan ehdotukseen toistaiseksi tyytymättömiä. En usko enemmistön jäsenvaltioista haluavan lisää pysyviä jäseniä, joilla on veto-oikeus. En usko myöskään viiden nykyisen veto-maan luopuvan etuoikeudestaan, ehkä ei myöskään haluavan lisää pysyviä jäseniä.
No, kuulemme kohta YK:n hallitusten välisen neuvottelupaneelin arviot.
Tämän vuoden lopussa pitäisi myös pääsihteerin vaihtua. Nykyistä pääsihteeriä, Antonio Guterresia on arvosteltu siitä, että nimenomaan rauhan välityksessä ei olla oltu tehokkaampia. Se on totta, mutta minun on vaikea uskoa, että siinä kukaan muukaan olisi saanut paljon parempaa aikaan. Kuuntelen tässäkin suurella mielenkiinnolla paneelin arvioita.
Mutta turvaneuvosto ei ole koko YK. Turvallisuus on nykyisin yhä suurempi kokonaisuus. Agenda 2030 on todiste tämän tosiasian tunnustamisesta. Koko kotiplaneettamme turvallinen tulevaisuus on rakennettu nimenomaan kestävän kehityksen tavoitteiden varaan. Rauha on siinäkin yksi tavoitteista, mutta myös paljon muuta kuten me kaikki tiedämme.
Kestävä kehitys on apulaispääsihteeri Amina Mohamedin käsissä. Tälläkään sektorilla ei näytä helpolta. Kestävän kehityksen tavoitteista vain kuudellatoista prosentilla on selkeää edistymistä. Ja on muistettava, että nykyisten arvioiden mukaan osa sovituista tavoitteista ei tule riittämään toivomiamme muutosten aikaan saamiseksi.
Kestävän kehityksen pohjana olevat pääsopimukset ovat ilmastosopimus, biodiversiteettisopimus sekä aavikoitumisen estämiseen tarkoitettu sopimus. Niiden toteutumista tarkastellaan määrävuosittain. Tämä vuosi 2026 on siitä erikoinen, että kaikkien kolmen sopimusten osapuolikokoukset järjestetään tänä syksynä.
Osapuolikokousten neuvotteluja vaikeuttaa ennen kaikkea se, että Yhdysvallat on eronnut yli 30:stä YK-järjestöstä mukaan lukien Maailman terveysjärjestö (WHO), Unesco ja YK:n ihmisoikeusneuvosto. Lisäksi USA on jättänyt jäsenmaksujaan maksamatta monissa sellaisissakin järjestöissä, joissa se on edelleen ainakin muodollisesti jäsen. Tosin edessä voi tällaisessa tapauksessa olla äänioikeuden menettäminen. Tämän vuoksi USA maksoikin 700 miljoonaa dollaria jäsenmaksuvelkojaan äskettäin. Yhdysvaltain haluttomuus maksaa jäsenmaksujaan ajallaan lisännee Kiinan painoarvoa YK:n piirissä.
Presidentti Trumpin kanta on ollut myös monien jo hyväksyttyjen YK-aloitteiden vastustaminen tai hidastaminen kuten esimerkiksi sukupuolten tasa-arvotyön kieltäminen tai kansalaisjärjestöyhteistyön vaikeuttaminen.
Rahoituksen voimakas väheneminen on ikävää ja hyväksyttyjen tavoitteiden täytäntöönpanon estäminen voi johtaa vielä hankalampaan tilanteeseen, kuten esimerkiksi rokotekielteisyyden leviämiseen.
YK:n rakennetta on syystäkin arvosteltu osittaisesta moninkertaisuudesta ja byrokratiasta ja niitä pyrittäneen korjaamaan. Mutta tarpeellistenkin muutosten aikaansaaminen voi olla hankalaa.
Entä sitten uuden pääsihteerin valinta? Sen suhteen aloiteoikeus on nyt rotaation perusteella Latinalaisella Amerikalla ja Karibian alueella. Suurimman julkisuuden on varmasti saanut ehdotus naisen valinnasta ensimmäistä kertaa YK:n 80-vuotisen historian aikana. Pätevistä ehdokkaista ei ole puutetta. Mutta kelpaako kukaan heistä turvaneuvoston pysyville jäsenille? Jätän spekuloinnin paneelikeskustelulle. Tunnelma oli viime viikolla jonkin verran aikaisempaa toiveikkaampi. Presidentti Stubb totesikin puheessaan YK:n yleiskokouksessa seuraavasta pääsihteeristä: ”who ever she may be”.
Edessä on vielä ehkä montakin äänestystä turvaneuvostosssa ennen kuin YK:n yleiskokous päättää pääsihteeristä. Samoin on edessä ilmastokokous Turkissa ja biodiversiteettikokous Armeniassa.
Siispä tulossa on mielenkiintoinen syksy.